Haaveet ovat toteuttamista varten. Kuurosokean elämä voi olla suppeanlaista, mutta sitä voi laajentaa huikeilla kokemuksilla jopa niin, että tavallisen kaduntallaajan housut tutisevat punteissaan.
Minun housunpunttini tutisevat vaikkapa arkisella kävelymatkalla lähikauppaan ja roskien kippaamisesta taloyhtiön roskakatokseen. Puhumattakaan kaupungin vilkkaassa vilinässä liikkuessa. Vaaroja riittää siellä täällä kadunylityksineen, portaikkoineen ja liikennepylväineen. Tutuillakin paikoilla voi tulla yllätyksiä vastaan ja toisinaan kommelluksia elämässäni riittää vaikka muille jakaa.
Jos on oma arki vaaroja täynnä normikansalaiseen verrattuna, ei se estä vielä vaarallisempien asioiden – elämysten – toteuttamista. Oikeastaan huonosta näöstä on etuakin: Ei näe pelätä. Kuulemisella sisäkorvaistutteillani on sentään hyvää hyötyä. Elämässä tarvitsemme rohkeutta. Peloton ihminen ei ole rohkea, vaan sellainen, joka uskaltaa pelostaan huolimatta.
Haaveena laskuvarjohyppy
Olin saanut päähäni, että haluan toteuttaa tandemhypyn eli laskuvarjohypyn ammattilaisen kanssa. Hyppy tapahtuu turvallisesti hyppymestarin kanssa yhdessä hyppäämällä lentokoneesta. Hyppääjän pitää olla perusterve, mutta olin epävarma, pääsenkö hyppäämään kuulonäkövammani takia.
Soitin tandemhyppyjä järjestävään yritykseen. Kerroin, että vaikka minulla on ongelmia näkemisessä ja kuulemisessa, olen siitä huolimatta kiipeillyt seikkailupuistoissa, laskeutunut kalliota köydellä alas sekä lentänyt kuumailmapallolla viime vuosina. Onkohan minuun iskenyt sama viidenkympin villitys, joka ilmenee monesti miehillä moottoripyörän hankkimisella?
Hyppylupa tuli ja sitten jännäämään säätä. Kovalla tuulella ja pilvisellä säällä ei hyppyjä voi tehdä. Varmuus hypystä tapahtuu näin ollen vasta hyppypäivänä. Eipä ehdi jännittämään liikaa, jos ollenkaan. Toki mietin hetken, mihin oikein olen taas pääni pistänyt. Ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Tyylillä tai toisella.
Tandemhyppy toteutuu
Hyppy tapahtui Helsingissä Malmin lentokentällä. Ennakkoon piti täyttää turvallisuus- ja terveysselvitys. Siinä myös kysyttiin lähiomainen, jos jotakin sattuu. Alussa kentällä annetaan pieni perehdytys turvalliseen hyppyyn. Sen jälkeen on varusteiden pukeminen: haalari, suojalasit ja valjaat. Päähäni sain nahkaisen päähineen, jotta sisäkorvaimplantit pysyvät varmasti päässä. Tuota päähinettä käytetään normaalisti kylmällä ilmalla. Yläilmoissa ilman lämpötila on kylmempää kuin maan kamaralla.
Tandemhypyt tehdään noin 3-4 kilometrin korkeudessa. Ensin hyppy tapahtuu vapaassa pudotuksessa, jossa vauhtia on noin 200 km/h vajaan minuutin pituisen ajan. Sitten laskuvarjo avautuu ja alkaa maisemista ja liitelemisestä tuulen mukana nautiskelu.
Varusteiden pukemisen jälkeen kävelin hyppymestarin kanssa opasotteessa kohti pienlentokonetta. Samaan aikaan kanssani oli hyppäämässä toinenkin henkilö oman hyppymestarinsa kanssa sekä kymmenkunta laskuvarjohyppääjäharrastajaa itsenäisesti. Lentokoneessa on istumiseen pitkittäiset, pehmustetut pukit, joissa kaikki istuvat peräkkäin. Minä ja hyppymestarini kapusimme koneen perälle penkin päähän. Lento ylös kesti noin 13 minuuttia. Kuvittelin, että nousu olisi ollut jyrkkä kuten matkustajalentokoneissa, mutta se olikin loiva.
Lennon aikana hyppymestari kiinnitti omat valjaansa ja yhteisen, suuren laskuvarjomme pakattuna minun valjaisiini tiukasti kiinni. Koneessa oli kova melu, mutta olimme jo maassa sopineet muutamasta käsimerkistä, mitä ilmailussa käytetään yleisestikin, mutta koskettamalla. Katselin tyytyväisenä ikkunasta koneen nousua korkeuksiin, mutta muistutin itselleni, ettei tämä pelkkää lentämistä ole, sillä kohta tulee tositoimet.
Koneeseen alkoi tulvia kylmää ilmaa. Ovi oli avattu. Hyppääjä toisensa jälkeen hivuttautui kohti ovea ja näin, kuinka he pudottautuivat tyhjyyteen. Viimeistään tässä vaiheessa moni hyppääjä tuntee pelkoa – mutta minut oli vallannut mielihyvän, endorfiinin, tunne. Nyt koitti minun vuoroni, hyppymestari työnsi minua istuen penkin toiseen päähän oven viereen. Sitten! Kosketus olkapäähäni. Kädet nyrkkiin kiinni rintakehään, polvet koukkuun, leuka ylös. Pudotus!
Kaksi taputusta olkapäähäni: kädet suoriksi sivuille ja jalat haralleen. Näkyi vain pelkkää vaaleanharmaata, hengitysilma muuttui hankalammaksi, oli paras hengittää suun kautta. Pyörimme vapaassa pudotuksessa vaakasuunnassa kieppuen.
Uusi merkki olkapäähän. Laskuvarjon avaamisen hetki! Voimakas nytkähdys, ja äkkiä varjo olikin auki. Hyppymestari oli pyytänyt jo aiemmin minua kertomaan, jos laskuvarjon hihnat tuntuvat ikäviltä kiristyessään. Laskuvarjon äkillinen avautuminenkin saattaa tuntua joistakin epämiellyttävältä. Minä tunsin vain hienoisen nytkähdyksen kropassa, lienee kuntosali- ja kuntonyrkkeilyharrastusteni ansiota.
Melu oli lakannut, kuuluvuus oli hyvä. Nyt sain roikottaa ja heilutella raajojani vapaasti, miten halusin. Oli koittanut autuaallisin hetki. Nautiskelin lintuna olemisesta, tuulessa keinumisesta sekä pyörähtelyistä. Tunsin olevani kuin lapsi huvinpuistossa ja hymyni levisi ympäri päätä. Talot, tiet, autot näyttivät pikkuruisilta ja autojen kulkua allani oli huvittavaa seurata. Sain myös ohjata itsekin varjoa osan aikaa. Laskuvarjolla lentämisen autuutta kesti noin kahdeksan minuuttia.
Sitten lähestyi maan kamara sekä huvin loppu. Nyt jalkojen nosto suorina eteen ja peppu edellä nurmikolle liukuen. Tässä hyppymestari otti ensin maan vastaan. Pehmeää kyytiä siis.
Aivan huikeata, mahtava kokemus! Tahtoisin kokea tandemhypyn vielä uudelleen, jos vain olisi turhan paljon ylimääräisiä satasia pankissa.
Villitykset jatkuvat
Tämä juttu on julkaistu aiemmin Tuntosarvi -lehdessä 9/2019. Näköni sen kuin heikkenee, mutta villitykset ovat vielä jatkuneet 56-vuotiaanakin. Edellisvuotena sain kokea seinäkiipeilyn!
Uusi mahdollisuus tandemhyppyyn tuli kuluvana vuotena Turussa. Tämä elämys oli sillä tavoin erilainen niin, että lentokone oli pienempi, penkki matalampi ja lento pidempi. Siinäpä hypynnälkäisellä odottamista kerrakseen. Kylmä ilma työntyi koneeseen jo ennen oven avautumista. Vihdoin kun koneesta sai hypätä alas, vapaan pudotuksen tunne oli entistäkin huikaisevampi! Tällä kertaa pystyinkin hengittämään normaalisti nenän kautta. Siinä X-asennossa vaakasuunnassa kieppuen minä nautin ja nautin.
Laskuvarjon avautuessa sain ohjata varjoa itse, mutta kerran hyppymestari pyöräytti meitä komeasti ympäri. Ihan kuin huvipuistossa. Maisemia ihaillessa alkoi maan pinta lähestyä – aivan liian pian. Enkö minä saa tästä kyllikseni? Kas, on mitä muistella!