Me kaikki ikäännymme. Koemme kehossamme ja liikkeissämme erilaisia muutoksia. Tiedämme myös, miten hyvinvointiimme liittyvät ravinto, liikunta, nukkuminen jne. Voimme myös ennakolta varautua muutoksiin, joita ehkä tapahtuu kommunikaation, ympäristön hahmottamisen ja tuntoaistin käytössä. Vaikka näkövammaiset ja kuulonäkövammaiset ovat oppineet sopeutumaan muutoksiin ja käyttämään eri strategioita, tilanne ei välttämättä helpotu ikääntyessä.
Opiskelen ikääntymistä, muistiongelmaisten kanssa toimimista, palliatiivista ja saattohoitoa. Opiskelun aikana olen käynyt kiinnostavia keskusteluja, miten minä ja puolisoni voisimme ennakoida tiettyjä tilanteita. Sairastumisista, liikkumiskyvyn menettämisestä ja muistin toimimisesta ei ole aina helppo puhua. Koimme kuitenkin, että kun pohdimme asiaa ratkaisujen mahdollisuuksista, olo oli aika helpottunut.
Hoitotahto, hoitotestamentti tai laajempi elämänlaatutestamentti on vapaamuotoinen dokumentti, jolla kerrotaan omaa hoitoa ja hoivaa koskeva tahto ennakkoon siltä varalta, ettei sitä myöhemmin sairauden tai muun syyn vuoksi pysty itse ilmaisemaan. Halutessaan voi hyödyntää verkosta löytyviä valmiita lomakkeita (THL, OmaKanta, Muistiliitto, Suomen muistiasiantuntijat ry). On tärkeää, että hoitotahto on hoitohenkilökunnan tiedossa ja että asiakirja löytyy helposti silloin kun sitä tarvitaan.
Mekin kirjasimme tähän tärkeään ennakoivaan dokumenttiin meille tärkeitä hoivaamiseen, hoitoon ja kohtaamiseen liittyviä asioita. Kohta ”kommunikaatio” antaa mahdollisuuden avata kommunikaatioon, liikkumiseen, orientaatioon ja tiedonsaantiin liittyviä yksilöllisiä toiveita.
Haastattelin lisäksi useita kuulonäkövammaisia henkilöitä siitä, mitä heille tärkeitä asioita he haluaisivat kirjata omaan hoitotahtoonsa. Ensimmäisenä korostui turvallisuuden tunne. Tätä tuovat tutut rutiinit eli tietyt tavat tehdä asioita tietyssä järjestyksessä. Ikääntyessä näihin kuluu enemmän aikaa. Multitaskaaminen vähenee – teemme mielellämme yhden asian loppuun. Emme pidä siitä, että toinen henkilö tulee keskeyttämään toiminnan.
Herättyään yksi laittaa kuulolaitteet korviin, toinen vasta aamutoimien jälkeen. Apuvälineiden tulee aina löytyä sovitulta paikalta, niitä ei saa siirtää pois. Hoitohenkilökunnan tulee myös tietää, miten tarkistetaan, toimiiko kuulolaite ja miten patterit ladataan. Kommunikaation osalta moni kirjaa oman tapansa vastaanottaa puhetta. Onko se läheltä puhuminen, taustametelin vähentäminen, viittomat, suuraakkoset käteen vai tulkin käyttö.
Kunnioittavan kosketuksen ja kosketusviestien käyttö korostui ajatuksissa, varsinkin saattohoidosta puhuttaessa. Monilla on kotona valmiina sairaalareppu. Siihen on koottu mm. kuvallinen materiaali kosketusviesteistä, joilla kerrotaan, kuka on tullut viereen ja mitä tehdään. Repusta löytyy myös oranssi ”kuulonäkövammainen” -ranneke.
Liikkeiden hidastuessa ja tuntoaistin ja muistin heikentyessä auttaa se, että esineet ovat tuttuja ja ne ovat vakiopaikoillaan. Toiminta täytyy myös sanoittaa, kertoa mitä tehdään. Sormien säryt, nivelrikot ja liikeratojen pienentyminen vaikeuttavat esineiden pitämistä käsissä ja siten myös apuvälineiden käyttöä.
Liikkumista helpottaa, jos sängystä voi suunnistaa kylpyhuoneeseen esimerkiksi seinän viertä koskettaen. Jos henkilö tarvitsee opastusta paikasta toiseen siirtymiseen, opastuksen tulee olla helposti ymmärrettävää, opastuskäden kautta tai muuten sopien. Vaatteista ei saa repiä.
Ikääntyessä liikkumisen vauhti voi hidastua ja tasapainon hallinta heiketä. Heikentynyt asennonhallinta lisää riskiä ja pelkoa kaatumisesta. Tällöin kannattaa harkita, vaihtaisiko liikkumisen tueksi valkoisen tukikepin. Opastusote voi muuttua kokokäsivarsiotteeksi varsinkin liukkaissa ja epätasaisissa paikoissa. Reittien valinnalla, vauhdilla ja ennakoinnilla opas voi edesauttaa turvallista liikkumista.
Apuvälineiden päivittäminen ja uusien toimintatapojen opettelu on jatkuva prosessi ikääntyessäkin. Muistin käyttö on arkea, jatkuvaa prosessointia – ja samalla hyvää aivojumppaa.