Oulun yliopistossa on tehty aktiivista verkkokalvotutkimusta vuodesta 2020 lähtien yhteistyössä OYS:n perinnöllisyyslääketieteen ja silmälääketieteen yksiköiden kanssa. Lääketieteen lisensiaatti Laura Lähteenoja väitteli lokakuussa 2025 aiheenaan Perinnöllisten silmäsairauksien epidemiologia, kliiniset piirteet ja geneettiset taustatekijät Suomessa. Vastaväittäjänä toimi silmälääketieteen dosentti, silmälääkäri LT Joni Turunen Helsingistä. Väitöstutkimuksen ohjasivat perinnöllisyyslääkäri, lääketieteellisen genetiikan dosentti LT, FT Elisa Rahikkala ja silmälääketieteen dosentti, silmälääkäri LT Aura Falck. Tässä artikkelissa Laura Lähteenoja esittelee väitöstutkimuksensa keskeisiä tuloksia.
Perinnölliset verkkokalvorappeumat ovat heterogeeninen ryhmä sairauksia, joiden taustalla ovat pääsääntöisesti muutokset geeneissä, jotka koodaavat verkkokalvon toiminnalle tärkeitä proteiineja. Sairaus on yleisin syy työikäisen väestön näkövammaisuudelle, eikä sille toistaiseksi ole hoitokeinoa. Tällä hetkellä taustalla tunnetaan yli 400 sairausgeeniä, minkä vuoksi perinnöllistä verkkokalvorappeumaa pidetään yhtenä ihmisen monimuotoisimpana geneettisenä sairautena. Tämä geneettinen vaihtelu heijastuu myös laajaan kliiniseen kirjoon.
Perinnöllisen verkkokalvorappeuman esiintyvyysarviot vaihtelevat väestöryhmien välillä, mutta sen arvioidaan yleisesti olevan noin yhdellä 2 000–4 000 henkilöstä. Sairaudella on merkittävä vaikutus sekä potilaiden että heidän läheistensä elämänlaatuun. Tällä hetkellä ei ole yleisesti käytössä olevaa hoitomuotoa, eikä taudin etenemistä voida juurikaan estää. Tulevaisuudessa geenihoitojen toivotaan tarjoavan uusia hoitovaihtoehtoja perinnöllisen verkkokalvorappeuman hoitoon Suomessa.
Väitöskirjani tarkasteli perinnöllisen verkkokalvorappeuman esiintyvyyttä, kliinisiä piirteitä ja geneettisiä taustatekijöitä sekä alatyyppien, kuten CEP78-geeniin liittyvän retinitis pigmentosan ja familiaalisen vitreoretinopatian (FEVR), luonnollista taudinkulkua.
Väitöskirjan ensimmäinen osatyö kuvaa uuden CEP78 c.1258_1259delinsA, (p.Gly420Ilefs*4)-variantin kahdella retinitis pigmentosaa sairastavalla potilaalla ja kirjallisuuskatsauksen julkaistuista CEP78:aan liittyvistä potilastapauksista. Uusi CEP78-variantti c.1258_1259delinsA, (p.Gly420Ilefs*4) kuvattiin retinitis pigmentosaan liittyväksi kahdella suomalaisella sisaruksella. Tämä laajensi tietoa CEP78-välitteisten sairauksien genotyyppisestä ja fenotyyppisestä kirjosta.
Väitöskirjan toinen osatyö on kohortti, johon kuuluu 35 suomalaista potilasta, joilla on tautia aiheuttava FZD4 variantti. FZD4 on tunnettu FEVR tautigeeni. Päälöydöksenä oli, että FZD4:n tautia aiheuttaviin variantteihin liittyi alentunut taudin penetranssi johtaen suotuisiin ennusteisiin näön kannalta. Mediaani näöntarkkuus oli 0,8 Snellen desimaalia, ja 94 % potilaista (n=33/35) näki paremmin kuin ≥0,5 Snellen desimaalia (henkilöauton ajokortin näöntarkkuuden vaatimus). Haplotyyppianalyysissä tunnistettiin yhteinen 0,9 Mb kokoinen haplotyyppi FZD4 c.313A>G, (p.Met105Val)-variantin ympärille viitaten yhteiseen esi-isään. Useimmat potilaat olivat likinäköisiä, ja tilastollinen analyysi osoitti, että patologinen myopia ei korreloinut FEVR:n vaikeusasteen kanssa.
Väitöskirjan kolmas osatyö on retrospektiivinen rekisteritutkimus, joka koostui 582 potilaasta, joilla oli diagnosoitu perinnöllinen verkkokalvorappeuma Oulun yliopistollisessa sairaalassa vuosina 1996–2023. Geneettinen taudin syy oli vahvistettu 36 % (n=210/582) potilaista ja diagnostinen saanto geenitesteille oli 80 % (n=210/261).
Osana tätä väitöskirjaa esitettiin ensimmäinen kokonaisprevalenssi perinnölliselle verkkokalvorappeumalle Pohjois-Suomessa: 69,8 / 100 000, mikä vastaa suhdetta 1:1 432 (95 %:n luottamusväli 64,1–76,2 / 100 000, mikä vastaa suhteita 1:1 561 ja 1:1 321). Yleisimpien alatyyppien esiintyvyys oli: retinitis pigmentosa, 25,3/100 000; retinoskiisi, 10,7/100 000; ja Usherin oireyhtymä, 8,9/100 000.
Tutkimustulokset osoittivat, että Pohjois-Suomessa tiettyjen alatyyppien, kuten Usherin syndrooma tyyppi 1 ja 3, retinoskiisi ja korioideremia, esiintyvyys oli korkeampi kuin kansainvälisesti tai muissa Pohjoismaissa. Sen sijaan Stargardtin tauti, FEVR ja akromatopsia olivat Pohjois-Suomessa harvinaisempia kuin globaalisti. Retinitis pigmentosa, joka on yleisin perinnöllisen verkkokalvorappeuman alatyyppi, esiintyi Pohjois-Suomessa prevalenssiltaan maailmanlaajuisia arvioita vastaavasti.
Tutkimuksessamme yli puolet tunnistetuista taustalla olevista geenivarianteista olivat rikastuneet suomalaiseen väestöön, mikä korostaa sen omalaatuisuutta. Tunnistimme suomalaisväestöön rikastuneen FEVR-sairauteen liittyvän FZD4-geenivirheen, joka aiheutti vaihtelevan asteista sairautta. FZD4– ja RPGR-geenien patogeeniset variantit olivat yleisimpiä. Kansainvälisesti ABCA4 on yksi yleisimmistä perinnölliseen verkkokalvorappeumaan liittyvistä geeneistä, mutta Pohjois-Suomessa se oli vasta kymmenenneksi yleisin geeni, korreloiden Stargardtin taudin harvinaisemman esiintyvyyden kanssa alueella.
Pohjois-Suomen perinnölliset verkkokalvorappeumat heijastavat Suomen väestön ainutlaatuista geneettistä rakennetta. Tämä väitöskirja pyrki tarjoamaan kattavasti tutkimustietoa Pohjois-Suomen perinnöllisistä verkkokalvosairauksista. Toiveemme on, että väitöskirjatutkimuksen tuloksista on tulevaisuudessa hyötyä tuntemattomien geneettisten taustasyiden selvittämisessä, hoitovaihtoehtojen kehittämisessä, sekä terveydenhuollon vaatimien resurssien arvioinnissa tälle potilasryhmälle. Lisäksi tämän väitöskirjatyön pohjalta on jo käynnistynyt jatkotutkimuksia, joiden tavoitteena on tunnistaa uusia tuntemattomia geneettisiä taustatekijöitä perinnöllisen verkkokalvorappeuman potilailla Pohjois-Suomessa.
