RETINA ry

Perinnöllistä
verkkokalvon­rappeumaa sairastavien
puolestapuhuja

Siirry valikkoon

Linkki valikkoon

RP-uutiset 1/2007

Erikoislasit putkinäköisen avuksi

Suomennos: Outi Lehtinen

Australialainen uutislehti Ivanhoe Broadcast News julkaisi vuodenvaihteessa mielenkiintoisen artikkelin, josta oli kopio australialaisen sisaryhdistyksemme RP Insight -lehdessä. Tässä siitä suomennos.

Säilyttääkseen liikuntakykynsä ja välttyäkseen törmäämästä esteisiin putkinäköisen on turvauduttava valkoiseen keppiin. Apuvälineeksi on kokeiltu myös käänteisiä kiikarilaseja, mutta niiden ongelmana on, että näkymä pienenee liikaa, jolloin yksityiskohdista ei saa selvää. Käytetyimpien tämäntyyppisten lasien valmistus itse asiassa lopetettiin viime vuonna.

Nyt Harvardin yliopiston Schepens silmäntutkimus-instituutin silmälääkäri Eli Peli on ideoinut apuvälineen, joka avaa putkinäköiselle aivan uuden maailman. Sen avulla on mahdollista saada yksityiskohtaista tietoa ympäristöstä läpinäkyvän näytön läpi ja samaan aikaan päällekkäin tämän kanssa katsella pienoiskuvaa laajemmasta näkökentästä. Laitteisto on pienikokoinen tietokoneen ja videon yhdistelmä, joka tarjoaa katsojalle 30 kertaa sekunnissa päivittyvän näkymän.

- Laite tarjoaa yleisnäkymän, josta voi valita haluamansa kohteen ja mennä sitten lähemmäksi sitä tarkastelemaan, Peli sanoo.

Apuväline on vielä kehitysasteella ja Peli jatkaa sen ominaisuuksien parantelua työryhmänsä kanssa. Hän arvelee laitteen voivan muuttaa putkinäköisten ihmisten elämän.

Ajatelkaapa vain, miten usein itse kukin joutuu etsimään esineitä ympäristöstään. Minne laskin avaimeni? Missä silmälasini ovat? Tätähän me kaikki teemme joka päivä, mutta näkevältä se sujuu vaikeuksitta, hän sanoo.

Putkinäöllä sen sijaan joutuu ponnistelemaan jok’ikisen esineen löytymisen eteen. Peli toivoo, että ongelmineen koteihinsa hautautuneet putkinäköiset voisivat lasien avulla löytää tien ulos ja nähdä maailman.

- Toivon, että he voivat uuden apuvälineen myötä liikkua jälleen vapaasti ja kotioloissakin löytää helpommin tarvitsemansa esineet, hän sanoo.

Tuskasta kasvaa uusi elämä

Teksti: Tarja Räisänen

Tarkastanut: Arja Helena Partti

Kun joudumme luopumaan jostain, jota vielä tarvitsemme – esimerkiksi näkökyvystä – käymme läpi surun eri vaiheet. Ne on hyvä tunnistaa muistaen, että suru voi kestää koko loppuelämän, mutta tuska laantuu aikanaan. Surutyö koskee myös läheisiä, niin sivustakatsojina kuin omakohtaisina kokijoina. Ihmissuhdekouluttaja, sairaanhoitaja/diakonissa Arja Helena Partti esitteli tohtori Elisabeth Kübler-Rosssin kehittelemän mallin surutyön vaiheista Retinitis- yhdistyksen kevätkokouksessa Kouvolassa.

Vaihe 1: Kieltäminen

Tulen ulos lääkärin vastaanottohuoneesta. Hän kertoi minun sairastavan tautia nimeltään retinitis. En oikein ymmärrä mitä se tarkoittaa. Istun lamaantuneena ja turtana puiston penkillä. On kuin näkisin unta. Vähitellen mieltäni alkaa kalvaa epäilys. Enhän minä voi sokeutua. Se on täysin absurdi ajatus. Ymmärsin varmaan lääkärin väärin. Tai ehkä paperini ovat vaihtaneet kansiota jonkun muun potilaan papereiden kanssa. Enkä sitä paitsi niissä tutkimuksissa tehnyt parastani, varmasti diagnoosi muuttuu, jos menen uusiin tutkimuksiin…

Lamaannus ja kieltäminen ovat ensimmäiset surutyön vaiheet. Ne tarkoittavat sitä, että ihmisen mieli ei ole valmis ottamaan uutta asiaa vastaan. Tähän alkuvaiheeseen liittyy myös tunne oman elämän merkityksettömyydestä. Tulevaisuutta ei ole, vaan rämmimme vain päivän kerrallaan eteenpäin. Tämä vaihe kestää joillakin ihmisillä hetken, joillakin useita päiviä. Todellisuutta ei pidä väkisin tuoda esiin, sillä kieltäminen auttaa alitajuntaamme keräämään voimavaroja ja jäsentämään tunteitamme. Mieleen pääsee vain asioita, joita jaksamme käsitellä, joten jokaisen oma sisin määrää tunteiden tahdin. Tähän vaiheeseen kuuluu myös asian jatkuva puiminen. Sekin auttaa mieltä liuottamaan pahimman tuskan niin, että sen tuottaja voi mahtua tietoisuuteen.

Joskus kieltäminen menee niin pitkälle, että ihminen toimii kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän kieltäytyy puhumasta koko asiasta. Jos tämä jatkuu päiviä tai viikkoja, on psyykettä alettava vahvistaa ulkopuolisen avun turvin.

Vaihe 2: Viha

Vähitellen mieleni alkaa täyttyä vihalla. Kyselen yhä uudestaan miksi näin on käynyt juuri minulle. Vihaan minut maailmaan saattaneita vanhempiani, vihaan jokaista, joka jatkaa elämää entistä rataansa. Vihaan perhettäni, joka ei anna minun olla rauhassa. Vihaan Jumalaa ja elämää. Vihaan uutta epätäydellistä itseäni. Käyn elämääni läpi yhä uudelleen ja mietin, mitä olisin voinut tehdä toisin. Olisiko minun pitänyt käyttää aurinkolaseja ahkerammin? Entä jos olisin syönyt terveellisemmin ja ulkoillut enemmän?

Paraneminen on alkanut. 'Miksi' -kysymysten kysyminen merkitsee sitä, että sielu on taas herännyt eloon. Viha osoittaa mielen vahvistumista ja uutta pärjäämisen tunnetta. Vihamme voi olla täysin epäloogista ja järjetöntä, mutta meillä on kuitenkin lupa vihata, kunhan emme vahingoita ketään vihamme tunnossa. Tässä vaiheessa on hyvä opetella puhumaan ja ilmaisemaan vihaa rakentavasti.

Paranemisprosessi alkaa vihasta, vaikka läheisten onkin sitä joskus vaikea kestää. Heitä tarvitaan tukena, sillä menetyksen tunne on saatava jakaa. Läheistä ehkä lohduttaa tieto, että viha ei ole rakkauden vastakohta, vaan osoitus sen voimasta ja kohteen tärkeydestä. Kaikki ihmissuhteet eivät kestä vihan vaihetta, toisaalta uusia tärkeitä suhteita voi löytyä yllättävältä taholta.

Purkautuva viha on parempi kuin sisäänpäin kääntynyt. Viimeksi mainittu ilmenee syyllisyydentuntoina ja kuluttaa sisäisiä voimavarojamme. Vihan kokija on rohkea uskaltaessaan käydä tunteitaan läpi. Vahvat kokemukset ovat kuitenkin eristäviä. Ne luovat seinän meidän ja muun maailman väliin. Vaarana on silloin erakoituminen.

Vihan vaiheessa on vaarana myös katkeroituminen. Tällöin on parasta kääntyä ammattimaisen auttajan puoleen.

Vaihe 3: Kaupanteko

Vähitellen viha laantuu. Alan tehdä kauppaa Jumalan tai kohtalon tai kenen tahansa kanssa. Jos uhraan kaiken aikani hyväntekeväisyydelle, niin eikö ihme voisi tapahtua ja saisin taas terveet silmät? Jos ulkoilen intohimoisesti, niin pysähtyyhän sairaus? Jos en ikinä enää suutu, niin olenhan tarpeeksi hyvä ihminen elääkseni elämäni onnellisena loppuun asti?

Kaupanteko on pakoa tuskasta, jota ihmisen mieli ei voi kestää kauan kerrallaan. Vanhemmat, joiden lapsi on sairastunut, toivovat voivansa siirtää sairauden itseensä. Lähimmäisten tehtävä on tässä vaiheessa tuoda realiteetit esiin. Vaikka retiniitikko käyttäisi kaiken aikansa urheiluun tai rahansa hädänalaisten auttamiseksi, ei se diagnoosia muuta. Menneistä jossittelu on myös aika jättää.

Vaihe 4: Masennus

Vihdoin alan tajuta, että diagnoosi oli oikea enkä voi palata entiseen, nyt niin onnelliselta tuntuvalta aikaan. Lamaannun uudestaan. Kaikki ulkopuolinen näyttää merkityksettömältä, niin perhe, työ kuin ystävätkin. Haluan vain käpertyä sohvan nurkkaan ja olla hiljaa. En jaksa tehdä mitään. Ihmettelen, miten pienet asiat ennen tuntuivat tärkeiltä.

Masennuksen iskiessä sairastuneeseen tai läheiseen ympäristö yleensä hätääntyy ja yrittää saada tämän vaiheen nopeasti ohi. Masennus on kuitenkin merkki siitä, että vihdoinkin sielussa on tilaa menetyksen toteamiseksi. Masentumalla ja lamaantumalla ihminen hakee itselleen aikaa ja tilaa todellisuuden uuteen ymmärtämiseen ja siihen sopeutumiseen. Elämän rytmi hidastuu.

Paraneminen on pitkällä, kun masennus iskee. Tyhjyyden tunne ja suru puhdistavat meitä ja luovat mieleemme tilaa uudelle minuudelle näkövammaisena tai hänen läheisenään. Elämänarvot joutuvat puntariin ja olennaiset asiat nousevat pintaan. Tässä vaiheessa ihminen on kiitollinen niille, jotka antavat hänen surra.

Vaihe 5. Hyväksyminen

Sohvannurkassa istuminen alkaa kyllästyttää. Elämässä on sentään vielä paljon asioita jäljellä. Siirryn Internetin ääreen ja alan etsiä tietoa sairaudestani. Löydän myös oman yhdistyksen, eivätkä sen jäsenet tunnu miltään nynnyiltä. Aurinko lämmittää yhä, linnut laulavat, ystävistä ovat akanat karsiutuneet ja jyvät jääneet. Päätän, että se mikä ei tapa, vahvistaa ja lähden lenkille.

Uuden tilanteen lopullinen hyväksyminen voi viedä vuosia. Askel kerrallaan se kuitenkin useimmilla tapahtuu. Tässä voi apuna toimia Retinitis-yhdistys tai muut näkövammaisyhdistykset, joista saa vertaistukea ja neuvoja heikentyneen näön kanssa toimimiseen.

Ennakoiva suru kuluttaa

Ennakoiva suru on sitä, että pelkäämme tulevia vaikeuksia ja tuskaa. Retiniitikko tai hänen omaisensa voi pelätä pärjäämisen puolesta, kun näkö heikkenee. Maailma jakaantuu kahtia: nykyiseen tuttuun ja turvalliseen ja tulevaan, joka pelottaa. Näin alitajunta vahvistaa meitä tuleviin muutoksiin.

Ennakoiva suru on usein tiedostamatonta ja sisälle kätkettyä. Puhuminen voi auttaa, mutta pelkkä toisen ihmisen myötämielinen läsnäolokin riittää lohduksi. Tiedostamattomassa surussa vaarana on sen muuttuminen somaattiseksi. Suru voi tuoda itsensä ilmi päänsärkynä, vatsakipuina, hartiasärkynä, sydänoireina tai monella muulla tavalla.

Ennakoiva suru olisi hyvä tunnistaa. Se eroaa muusta surutyöstä niin, että siitä ei päästä muuten läpi. Kannattaa muistaa, että tutkimusten mukaan yhdeksän kymmenestä niistä asioista, joita ihmiset ennalta pelkäävät, ei koskaan tapahdu. Ennakoiva suru valmistaa tulevaan surutyöhön, mutta sekin kannattaa pitää kohtuuden rajoissa, muuten luovumme elämästä ja jähmetymme suruumme.

Retiniitikolla vaiheet toistuvat

Etenevää sairautta sairastava ja hänen läheisensä joutuvat käymään surutyön vaiheet läpi kerta toisensa jälkeen. Ensimmäinen kerta on vaikein, sen jälkeen yleensä prosessi sujuu nopeammin. Monelle retiniitikolle on tuttua alamaissa olo silmälääkärin kontrollin jälkeen. Jos näkökyky on jo pitkään pysynyt samana, herää aina toivo siitä, että tähän tauti pysähtyy. Lääkärin kertomat kylmät tosiasiat voivat käynnistää taas kaiken alusta. Hiljalleen vaiheet kuitenkin lientyvät ja ihminen löytää omat keinonsa niistä selviämiseen.

Surutyön vaiheet eivät tule näin selvästi toisistaan eroteltuna. Vaiheiden luettelo on oikeastaan kartta, joka ohjaa ymmärtämään omaa tai läheisen kulkua. Surutyön läpi käynyt ihminen huomaa yleensä myös saaneensa jotain, ei vain menettäneensä. Hän on nyt vahvempi, hän on löytänyt uusia puolia itsestään ja tavassa suhtautua niin muihin ihmisiin kuin elämäänkin.

Lääkäreille uusitut ohjeet ajokiellosta

Sosiaali- ja terveysministeriö (STM) on päivittänyt lääkäreille ajoterveydestä annettuja ohjeita. Ohjeisiin on lisätty keuhkosairauksien lisäksi täsmennyksiä etenevien silmäsairauksien osalta sekä näkökentän puutoksista. Valtaosin liikenneonnettomuudet johtuvat syistä, joihin lääkäri ei voi vaikuttaa. Mutta esimerkiksi päihderiippuvuus, huonossa tasapainossa oleva diabetes, eräät neurologiset sairaudet sekä tajunnan häiriöitä aiheuttavat sydän- ja verisuonitaudit ovat riski liikenteessä.

Lääkärin velvollisuus on kertoa ajokykyä rajoittavasta sairaudesta potilaalle, ja hän voi antaa lääkityksen tai sairauden tilapäisyyden vuoksi suullisen ajokiellon. Mikäli sairaus on pysyvä, lääkäri keskustelee asiasta potilaan kanssa ja lähettää kielteisen ajokorttitodistuksen poliisille. Vain harva potilas ei hyväksy todistusta. Kortin peruuttamisesta päättää poliisi.

(Helsingin Sanomat 9.1.2007)

Lisää työvuosia

Teksti: Marjo Rautvuori

Teksti on aikaisemmin julkaistu Medivire-lehdessä no 5/2005

Kun Kaija Andbergilta löytyi kymmenen vuotta sitten silmäpohjan surkastuma, elämä tuntui katastrofilta. Aktiivinen ja rohkea ihminen päätti kuitenkin oppia elämään sairautensa kanssa. Hän sai työantajalta vahvan tuen, uuden ammatin ja monta lisävuotta työelämäänsä.

Siinä vaiheessa, kun ravintolapäällikkönä Fazer Amicalla työskennellyt Kaija Andberg hakeutui silmälääkäriin, hänen näkökenttänsä oli kapeutunut jo alle puoleen normaalista. Lisäksi hänellä todettiin hämäräsokeutta.

Kapeutunut näkökenttä on siitä kavala sairaus, että ihminen oppii huomaamattaan selviämään elämässä entiseen tapaan päätä kääntelemällä. Andbergkään ei osannut epäillä mitään, mutta havahtui, kun veljeltä löytyi retinitis eli silmäpohjan surkastuma. Tyypillisesti suvussa liikkuva sairaus ajoi hänet lääkäriin varmuuden vuoksi. Andberg kertoo, että hän on liikkunut aina paljon ja ollut liikkeissään ketterä.

- Se varmaan vaikeutti sairauden oireiden esiintuloa. Pian jouduin kuitenkin myöntämään, etten enää pystynyt hoitamaan ravintolapäällikön työtäni turvallisesti.

- Onneksi pääsin hoitoon hyvissä ajoin. Päätin ottaa asioista selvää. Retinitis-yhdistyksestä sain tietoa, kurssitusta ja vertaistukea. Pääsin TYK-kuntoutukseen ja työeläkelaitoksen uudelleenkoulutukseen, ja sain työpaikan Amican talousosastolla.

Asiakaspalvelusta luopuminen oli vaikeaa

Ensimmäiset kuusi kuukautta uudessa tehtävässä olivat Andbergin mukaan sopeutumisen kannalta vaikeita. Päältäpäin hänen sairauttaan ei juuri huomaa vieläkään, siksi työtoverien oli vaikea ymmärtää tilanteen vakavuutta.

- Vaikka olen itsekin ollut aina rohkea tuomaan asioita esiin, sain suurta apua Näkövammaisten Keskusliitosta. Nimetty tukihenkilöni tuli työpaikalleni kertomaan sairauteni vaikutuksista työskentelyyni. Se lisäsi ymmärrystä ja avasi monia silmiä.

Työnantaja on rohkaissut Andbergia muutoksessa. Hän on saanut myös työtä helpottaviksi apuvälineiksi tehokkaammat valot, isomman näytön ja päätetyöskentelylasit.

Kolme vuotta sitten Andberg jäi osatyökyvyttömyyseläkkeelle. Silloin hänestä nimittäin tuntui, että tahti kiristyi liikaa.

- On hienoa, että voin jatkaa näin.

Työterveysjärjestelyt auttavat jaksamaan

Fazer Amican työterveyshuollolla on pitkät perinteet työkyvyn ylläpitoon painottuvista toimista.

- Meitä kiinnostaa keksiä syy ja etsiä ratkaisu, kun ihmisen sielu tai keho kipeytyy. Ratkaisut ovat aina yksilöllisiä. Ilman työeläkekuntoutusta, erilaisia työjärjestelyjä ja osatyökyvyttömyysratkaisuja meillä olisi kymmeniä ihmisiä, joiden työura olisi romuttunut täysin, vastaava työterveyslääkäri Anja Hallberg kertoo.

Hallberg tekee paljon yhteistyötä Medivireen kanssa, sillä suuri osa Fazer Amican työterveyshuollosta eri puolilla Suomea on Medivireen hoidossa.

Lomamatka Teneriffalle

Matkamuistoja Tampereen seudun retinitiskerhon järjestämällä lomamatkalla Teneriffan Playa de las Americasiin 18.-29.11.2006.

Kuvat: Eero Kiuru Ryhmäkuva.

Kuvateksti: Eturivi vas: Eero Kiuru, Timmi, Kerttu Mäkiaho, Ritva Salonen ja Olavi Hirvonen. Takarivi vas: Esko Väyrynen, Aila Limatius, Martti Ylimyllymaa, Raija Leppänen, Pirkko Luusalo, Ari Koponen, Erkki Juntikka, Toivo Vilo, Marja Kekäläinen, Esko Kekäläinen.

Eero Kiuru:

Pimeän harmaana marraskuun lauantaina me retiniitikot suuntasimme matkamme etelään, Teneriffalle Playa de las Americasiin. Meitä oli matkassa 13 retiniitikkoa ja 7 läheistä. Lensimme Finnairin koneella mennen tullen. Lähdettyämme Suomesta jätimme pohjolan pimeyden taaksemme ja suunnistimme aurinkoon ja lämpöön. Playa de las Americas, siellä hotelli Pargue de la Paz oli todella hieno kohde pohjolan ihmisille. Me saimme mm. nauttia hotellin altailla auringosta ja yhdessäolosta.

Jokainen ilta me retiniitikot kokoonnuimme kello 19.30 ja valitsimme yhteisen ravintolan, johon menimme illastamaan. Silloin saimme iltaisin kokea erilaisia ihania makunautintoja. Ravintoloissa oli monissa tosi hyvät ruuat, joissa herkuttelimme hyvän viinin parissa. Saimme tehdä löytöjä, niin ruuan kuin viinienkin suhteen. Tärkeintä oli meille kuitenkin olla yhdessä. Illan päätteeksi vietimme jutteluhetkiä vielä omassa hotellissamme.

Retkiä Teneriffalla oli todella mahtavaa kulkea meren rantaa pitkin ja tuntea meren voima niin äänin kuin vajavaisesti silmillä nähden. Teneriffalla oli järjestetty myös useita eri retkiä. Minä itse osallistuin delfiinien ja pallopäävalaiden retkeen merelle. Retki oli hieno, kaikista parasta oli Aurinkomatkojen oppaan Saaran todella hyvä huolenpito näkövammaisesta ihmisestä, se vain jäi päällimmäisenä minun mieleeni lämmittäen sydäntäni.

Toisen retken tein Teiden vuorelle. Marjut oli siellä oppaana. Tämä retki oli myös minulle valtavan ihana. Sain kokea paljon uusia asioita ja elämyksiä, tuntien samalla, että minusta ja Timmistä pidetään hyvä huoli. Minulla ei ollut mitään vaaraa, vaan sain nauttia retkistä täysin siemauksin.

Kolmas retki oli myös Marjutin opastama, sen teimme La Comeran saarelle. Saari oli todella upea ja mahtava kokemus ja katsottava sekä aistittava peikkometsineen. Se pitää itse kokea, tuntea ja nähdä, sitten ymmärtää sen kauneuden ja luonnonrikkauden.

Opaskoiraani Timmiin suhtauduttiin koko matkan aikana erittäin positiivisesti, niin lentokoneessa kuin linja-autoissa ym. Olin aika ajoin vihreänä kateudesta, kun kaikki “rapsuttivat Timmiä”, mutteivät minua laisinkaan. Opaskoirani Timmi oli minulle todella tärkeä apu, olisin varmasti useamman eri kerran itseni satuttanut ja kaatunut etelän marmori- portaissa, mutta Timmi kertoi minulle kaikki eri tasot ja vaarat.

Lähtiessäni Suomesta ounastelin miten opaskoirani pärjää etelässä, mutta kun palasin Suomeen mietin sitä kuinka minä itse olisin pärjännyt ilman Timmiä.

Meidän matkallamme oli myös surua

Elämän ja Kuoleman Herra oli matkallamme mukana. Pirkko-Liisa sai äkillisen sairauskohtauksen neljäntenä matkapäivänämme. Hänet leikattiin espanjalaisessa yksityissairaalassa. Pirkko Liisa nukkui pois yhdeksän päivän kuluttua leikkauksesta tulematta tajuihinsa perjantaiaamuna 1.12.2006 klo 03.30 Suomen aikaa Hän matkusti tuolloin iäisyyden meren rauhan satamaan. Sinne, minne me kaikki kerran purjehdimme. Tämä oli matkamme surullisin ja raskain osuus, se kosketti meitä kaikkia.

Uusi matka

Retinitis-ystävät, suosittelen teille kaikille Ritvan järjestämiä etelän matkoja. Siellä on paljon yhteistä ja mukavaa. Kun matka on hyvin suunniteltu ja järjestetty, kuten Ritva tämän matkan järjesti, silloin ei voi muuta kuin nauttia etelän matkasta, auringosta, lämmöstä, retkistä ja vertaistuen suomasta yhdessäolosta. Siitä, että on retinitis-ystäviä vieressä, et ole yksin, sinun vieressäsi on toinen kohtalotoveri.

Ennen kaikkea hotellisi on tietoinen näkövammastasi ja että kuulut tiettyyn yhteisöön, sinusta pidetään erityishuoli.

Joakim Nikola:

Helsinki-Vantaan lentoasemalle tultaessa oli vähän orpo olo, kun en tuntenut ketään ryhmästä, mutta tutustuin jo kentällä Kaijaan ja Tuulaan, siskoksia sanoivat olevansa. Olivat kyllä toistensa näköisiä. Sitten menimme lähtöselvitykseen ja turvatarkastukseen, ne menivät ihan hyvin. Pääsimme odottamaan lentokonetta, joka tietenkin oli myöhässä edelliseltä lennoltaan.

Lentokone oli Boeing 757 charter-kone, missä ei meille nykynuorison pitkille jaloille ole yhtään tilaa. Tutustuin siinä lennon aikana samaan huoneeseen kanssani tuleviin ryhmän jäseniin, Ariin, joka istui vieressäni, Topiin ja Eeroon tämän jutun toiseen kirjoittajaan, ja tietysti Timmi-koiraan. Leikinkin sitten Timmin kanssa lennon aikana aika useasti.

Menomatka kesti pari tuntia pitempään mitä oli odotettu, kun jouduimme lentämään vastatuuleen. Siinä väsyin muutamaan otteeseen ja nukuinkin osan ajasta.

Teneriffalle päästyämme jouduimme ensin etsimään laukkumme, siinä meni jokunen vartti. Sitten jouduimme istumaan noin puoli tuntia bussissa että pääsimme hotellille. Hotellilla sitten jaettiin huoneen avaimet ja näytettiin vain suunta missä päin huone on, mutta kyllä se löytyi vihdoin.

Siinä tutustuimme paremmin kämppäkavereiden kanssa ja sovimme aamupala-rahapolitiikasta, että kukin antaa 20 euroa kassaan.

Kun olimme saaneet tavarat kaappiin lähdimme syömään lähi-kapakka-ravintola - mikälie - oikeanimi, kun tuntui että joka paikassa sai ostettua alkoholia, jopa pitserioista.

Kävelykadut olivat kaakeloidut, tai ainakin kaakeloidun näköiset. Isoin katu oli marmoria, tai sekin sen näköistä. Sitten lähdin Arin kanssa kiertelemään kaupunkia ja menimme rantaa etsimään ja löysimmekin sen. Molemmat rannat olivat aikalailla aurinkotuoleilla täyteen tungettu, mutta oli siellä muutama väli mihin mahtui pelkällä pyyhkeelläkin makailemaan ja ottamaan aurinkoa. Aallot olivat sitä luokkaa että nousivat kauempana näkyvän ainakin kolmemetrisen aallon-murtajan yli, mutta eivät ne niin kovaa sitten iskeneet rantaan.

Ruoka oli Teneriffalla hyvää ja erikoista, kuten 15-senttiset jättikatkaravut ja sinisimpukat tavallisen kokoisessa pitsassa. Kun olimme syömässä, Topi tilasi karitsaa, hän sai kyllä vain jalan, mutta ei sitä kukaan olisi jaksanut syödä, oli se sen verran iso.

Liikenne siellä oli todella vilkasta, mutta kun menit seisomaan suojatien viereen, niin jo autot pysähtyivät odottamaan, että menet yli. Liikenteessä huomasin että suurin osa autoista oli uusia ranskalaisia merkkejä, taksit olivat suurimmaksi osaksi Mersuja mutta löytyi muutama Peugeotkin.

Paluumatka sujui hyvin tuttujen seurassa jutustellessa. En muista nyt oikein että olimmeko aikataulussa tullessamme Helsinki-Vantaalle, josta sitten lähdimme omille teillemme.

Joakim, joukon nuorin 22 v.

Kuvatekstejä: Joakim, Olavi ja Ari sekä kaikkien lemmikki Timmi. Matkan emäntä Ritva Salonen ja Raija Leppänen illallisen odotuksessa.


Tämän sivun sisältö päivitetty: 12.10.2019
Sivun alkuun

Linkki sivun sisältöön
Retinan silmälogo pienikokoisena

Sähköposti: info (at) retina.fi | Puhelin · 045 135 7611
Osoite: Marjaniementie 74, 00930 Helsinki
[ Itäkeskus, Näkövammaisten palvelu- ja toimintakeskus Iiris ]
© 2019 Retina ry | Tietosuojaseloste