Mä pystyn tähän. Hengitän. Keho ja mieli rauhoittuvat, ja samalla rentoudun. Korjaan asentoani ja haen vakautta tarkistamalla, että vasen jalkani on viivalla ja vasen olkapää kohti maalitaulua. Hengitän pariin kertaan oikein syvään ja nostan aseen oikeaa olkapäätä vasten. Tunnen kehon ja lihasten rentoutuvan. Pääni tyhjenee ajatuksista. Kuulen vain aseeni äänitunnisteen. Kun se muuttuu katkonaiseksi, tiedän olevani valmis. Nyt millään muulla ei ole väliä. On vain minä ja ääni. Suljen silmäni ja puhallan ilmaa keuhkoistani. Painan aseen liipaisinta ja laukaisen.

Olen Heikki Mäkelä, 48-vuotias maatalousyrittäjä Perhosta. Sairastan perinnöllistä Stargardtin tautia. Se todettiin minulla 5-vuotiaana, joten olen elänyt käytännössä koko elämäni enemmän tai vähemmän näkörajoitteisena.

Olisi helpompi kirjoittaa lista siitä, mitä en ole harrastanut, sillä en ole antanut näkövamman estää kokeilemasta erilaisia lajeja. Kokeilemani ja harrastamani lajit sijoittuvat laitesukelluksesta pienkonelentämiseen ja triathlonista vuorikiipeilyn kautta para-ammuntaan. Tällä hetkellä ammun ilmakivääri-para-ammunnan maajoukkueessa. 

Minua rohkaistiin jo lapsena elämään omaa elämää. Niinpä uskallan kokeilla ja pystyn tekemään monenlaisia asioita, joita ei yleensä mielletä näkövammaisten harrastuksiksi. En ole luonut päähäni rajoitteita, jotka estäisivät minulta täysipainoisen elämän.

Metsästäjästä para-ampujaksi

Kun näköni vielä oli parempi, harrastin metsästystä ja ammuntaa. Näön heiketessä nämä jäivät auttamatta vähemmälle. Para-ammuntaan minut tutustutti pitkän linjan para-ampuja Timo Nyström. Pääsin hänen avustuksellaan kokeilemaan lajia. Se tuntui pitkästä aikaa hienolta. Minulle oli uusi kokemus päästä tutustumaan tekniikkaan, joka mahdollistaa ampumisen näkövammaiselle.

– Heikki osoitti heti ensimmäisellä harjoittelukerralla, että hän on tarkkaavainen kuuntelija ja ottaa opiksi. Vaikka ensimmäinen kerta tällaisessa erityislajissa varmasti jännitti, se ei näkynyt toiminnassa. Aseen käsittely oli rauhallista. Tiesin, että tutustutan nyt tulevaa menestyjää tähän lajiin, Timo kuvailee Heikkiä.

Ammunnan testaus sujui niin hyvin, että Timo laverteli minusta paramaajoukkueen valmentajalle. Tammikuussa 2025 sain kutsun maajoukkueleirille Nokialle tutustumaan lajiin syvällisemmin. Innostuin siinä määrin, että ostin jo helmikuussa oman aseen, hankin varusteita ja aloitin määrätietoisen harjoittelun. Vielä saman kevään ampumaleirillä Merikarvialla tuli kutsu liittyä maajoukkueeseen. Tämä toi lisää motivaatiota. Harjoituksissa ammuin ensimmäistä kertaa rikki 600 pisteen rajan 60 laukauksella, mikä tarkoittaa keskimäärin yli 10 pisteen osumaa jokaisella laukauksella. Se oli hyvä tulos näin vähäisillä harjoituskerroilla.

Kesän työkiireiden vuoksi jouduin pitämään taukoa lähes pari kuukautta. Syksyllä jatkoin harjoittelua. Noin kuukauden jälkeen ylitin jo Suomen ennätyksen harjoitustilanteessa. Tulos motivoi minua entisestään. Tiesin löytäneeni lajin, jossa voisin menestyä. 

Oma ampumarata

Alkuun harjoittelin nelisen kertaa viikossa paikallisten reserviläisten ampumaradalla 20 kilometrin päässä kotoa. Kulkeminen osoittautui ajan mittaan hankalaksi, ja aloin suunnittelemaan ampumaradan rakentamista omaan pihaan. Mietin, millainen olisi tarpeisiini sopiva ja kustannustehokas ratkaisu.

Päädyin ostamaan aihioksi kuorma-auton perävaunun. Se on 13,6 metriä pitkä ja valmiiksi lämpöeristetty. Järjestimme sinne valaistuksen ja ilmanvaihdon sekä lämmityksen ilmalämpöpumpulla. Sisäseiniin ja kattoon asensimme paksut verhot vähentämään kaikumista ja parantamaan akustiikkaa. Kärryn ulkopuolelle rakensimme tukevat portaat, joita pitkin on helppo kiivetä sisään.

Satsaus omaan ampumarataan kannatti. Harjoitusmatkani lyheni 20 kilometristä 20 metriin. Aseena minulla on Anschutz 9003. Se on hieman vanha malli, mutta palvelee minua toistaiseksi riittävän hyvin.

Kohti kansainvälisiä kilpakenttiä

Tavoitteenani on menestyä kansallisella tasolla ja päästä edustamaan Suomea kansainvälisiin kilpailuihin. Tavoitteeseeni aion päästä määrätietoisella harjoittelulla. Olen hankkinut ulkopuolista valmennusapua sekä ammuntaan että psyykkiseen ja fyysiseen harjoitteluun.

Suomessa on tällä hetkellä kahdeksan tavoitteellisesti harrastavaa para-ampujaa. Kilpailu edustuspaikoista kansainvälisiin kisoihin on joukkueen sisällä tasaväkistä ja kovaa. 

Kaikki ei aina mene suunnitelmien mukaan. Mitä tahansa voi tapahtua, vaikka olet valmistautunut ja harjoitellut kuinka hyvin. Joulukuussa 2025 sain vasempaan käteeni pahan hermopinteen, joka vaati leikkaushoitoa. Jouduin olemaan ammunnasta sivussa kahden kuukauden ajan, mutta olen nyt päässyt takaisin hyvään harjoitteluvauhtiin. Tähtäimeni on edelleen korkealla ja ajattelen elämästä ja ammunnasta positiivisesti. Elastisen sanoja lainatakseni: ”Mun ei tarvii, mut mä saan.”