Sonja Voutilainen on kevään 2013 ylioppilas Savonlinnan taidelukiosta. Viimeisenä kouluvuotena oli määrä tehdä lopputyö aiheesta Muutos. Taideteoksen valmistamisen lisäksi koko prosessi piti tallentaa vaihe vaiheelta portfolioksi, eräänlaiseksi työkirjaksi.
Sonja meni kesätöihin kotipaikkakunnalleen Joroisiin Järvikylän salaattifarmille ja yritti salaatintaimien ja pussituksen keskellä työstää aihetta mielessään. Miten siitä olikin niin vaikea saada otetta? Mikä ja millainen muutos?
Syksyn tullen Sonja oli edelleen vailla käyttökelpoista ideaa, mutta muutos teki jo tuloaan hänen elämäänsä.
– Onko niiden pakko kirjoittaa taululle noin pientä tekstiä? En taaskaan näe mitään!
– Onpa täällä pimeää. Inhoan näitä metsäreittejä. Olisipa taskulamppu mukana!
– Sonja, mitä ihmettä sinä sinne puskaan menit? Tule takaisin tielle!
– Montako tähteä sinä näet?
– Tosi monta, ainakin tuhansia. Taivashan on niitä täynnä!
– Ai, minä näen vain neljä. Ja yksi niistä taitaa olla lentokone.
Sonjan näkö oli heikentynyt nopeasti parin viime vuoden aikana. Asiaan oli kiinnitetty huomiota terveyskeskuksessa, mutta tyttö vältteli silmälääkäriin menoa viimeiseen saakka. Häntä pelotti. Eräänä lokakuun päivänä äiti tarttui asiaan niin napakasti, että Sonja varasi lopultakin ajan.
Ehkä laseista tosiaan olisi apua. Niitä Sonja ei kuitenkaan saanut, vaan silmälääkäri teki pelätyn diagnoosin.
– Valitettavasti velvollisuuteni on kertoa, että sinulla on retinitis pigmentosa, silmänpohjia rappeuttava ja sokeuttava tauti. Olen pahoillani.
Retinitis oli perheessä entuudestaan tuttu, sillä sekä Sonjan isällä että tämän usealla sisaruksella on sama vaiva. Silti isku oli raskas. Keskustelut isän kanssa ja häneltä saatu vertaistuki helpottivat tuskaa. Yhtäkkiä Sonja tajusi, että ajoitus olikin paras mahdollinen. Enää ei tarvinnut pähkäillä, mistä tekisi lopputyönsä. Tuoreen diagnoosin julkinen käsittely oli rohkea ajatus. Toisaalta asian salaamisessakaan ei ollut järkeä, olihan se joka tapauksessa pakko kohdata ja työstää. Isä rohkaisi Sonjaa tarttumaan aiheeseen.
Lopullinen idea iski tajuntaan keskellä yötä kuin salama. Mielen valtasi Reetta Hiltusen kanssa käyty keskustelu taivaan tähdistä ja suru siitä, ettei niitä enää voinut nähdä. Sonja päätti tehdä silmän, jonka verkkokalvolla tuikkisivat kaikki taivaan tähdet.
Opettaja hyväksyi ehdotuksen välittömästi. Sonja hankki kanaverkkoa ja rautalankaa ja ryhtyi sormet verillä muovaamaan niistä palloa. Siitä tuli aika iso, itse asiassa aivan liian iso mahtuakseen ovesta ulos. Toisaalta silmä olisi joka tapauksessa käytännöllistä leikata kahtia, jotta tähdet saisi tuikkimaan sen sisäpinnalla.
Verkon päälle Sonja liisteröi sanomalehtisuikaleita, leikkasi pallon kahtia ja työsti sisäpinnan samalla tavalla. Paperikerroksen päälle tuli ekovillamassa. Tämä vaihe kysyi eniten hermoja ja aikaa, sillä massaa saattoi lisätä vain vähän kerrallaan, ja välillä palloa piti kuivatella päiväkausia.
Tokmannin alennusmyynnistä löytyi tähdiksi sininen LED-valosarja. Sytytettynä se sävytti pallon mustan sisäpinnan juuri sopivan sinertäväksi. Vaikutelma oli täydellinen!
Nyt piti vain siirtää pallon puoliskot lopulliseen näyttelytilaan Galleria Eteiseen ja koota pallo. Se ei ollut aivan yksinkertaista, sillä puoliskot eivät olleet läheskään pyöreitä eivätkä sopineet kunnolla toisiinsa. Rautalangan ja ekovillamassan avulla tehtävä kuitenkin onnistui. Aikaraja läheni uhkaavasti, ja pallon ulkopintaa maalattiin viimeisenä iltana talkoovoimin valkoiseksi. Tuoreen maalin ja ekovillamassan yhdistelmä haisi kammottavalle.
Ripustuspäivänä Sonja heräsi puolikuolleena parin tunnin yöunen jälkeen. Silmät ja aivot ristissä hän raahautui koululle maalaamaan kurkistusaukon ympärille iiristä sinisen eri sävyillä. Parin tunnin työskentelyn jälkeen silmä oli valmis ja näytti oikeastaan aika hyvältä, vaikka olikin muodoltaan epämääräinen. Alemmuuskompleksi iski, kun muut oppilaat toivat omat työnsä näytteille. Silmä oli kuitenkin liian iso heitettäväksi ovesta ulos.
Viehättävä, käsin kirjoitettu portfolio, jonka kantta koristaa tähtitaivas, sisältää kuvakertomuksen Sonjan elämänmuutoksesta, idean kypsyttelystä ja eri työvaiheista. Portfolion viimeisille sivuille näyttelyssä kävijät ovat kirjanneet tunnelmiaan.
– Kun huomasin, minkä hämmennyksen työni sai aikaan, muutin mieleni, muistelee Sonja ja hymyilee.
“Sonja, ihana työ! Ihastuin jo siihen, että saan laittaa pääni silmän sisään ja uppoutua jonnekin taivaalle. Haluaisin asua siellä (mahtuisinhan sinne oikein hyvin). Ja vielä kun luin portfoliosi ja kerroit idean, tykästyin työhösi vielä enemmän, se on koskettava!”
– Henna Kukkonen
“Ihana idea ja tarina tällä lopputyöllä, jonka suloisesti ja hienosti kerroit portfoliossa. Muita kommentteja lainaten se toi paljon lisää sisältöä jo ennestään vaikuttavaan teokseen. Tää on vaan niin henkilökohtainen, koskettava ja aito! …tulen sukeltamaan tuonne avaruuteen vielä monta kertaa…”
– Mikko Niiranen
“Apua miten ihana portfolio! Ensimmäinen tähän mennessä katsomistani mistä luin joka_ikisen_sanan! Tarina täydentää työtä todella hyvin ja minusta tää on ihanan erilainen kuin muut! Täydellistä on myös se, että tuo pinta/muoto on tuollainen ei-pallo tai paukama tai mikä ikinä olikaan, sillä sitä sen kuuluukin mielestäni olla. Tykkään myös valoista!”
– Kati Auvinen
“Huhhuh, myöhästyn nyt kyllä Promenadi-konsertista mutta oli pakko, pakko, pakko saada lukea portfolio loppuun. Tää on moniulotteinen, erilainen ja taustalla on aika järisyttävä muutos. Hyvää työtä! Plussaa kans supersöpöistä piirustuksista… Onnea ja voimia!
– Tuntematon
“Enpä muista, kuinka monta kertaa olen jo kurkannut sisälle, siellä on niin erilainen maailma! Idea on ihan hirveän kaunis. (Haluaisin kieltämättä kömpiä sisälle…)”
– Pauliina Hämäläinen
