Olen haaveillut jo pitkään lentämisestä opaskoirani Kikin kanssa. Viime kesänä haaveeni toteutui. Toinen haaveeni on ollut päästä supersuositun artistin Ed Sheeranin keikalle. Viimeksi olen ollut hänen keikallaan vuonna 2019 Helsingissä. Artistin suosiosta kertoi jo silloin se, että keikka järjestettiin kahtena päivänä peräkkäin ja yleisöä oli niin paljon, että tarvittiin esiintymispaikaksi Malmin lentokenttä.

Viime kesänä iski halu päästä uudelle keikalle. Tästä ajatuksesta se sitten lähti. Sain molemmat haaveeni yhdistettyä, kun keikkapaikaksi valikoitui kaunis vuonojen maa, Norja.

Ennen matkaa

Sain houkuteltua ystäväni Maijan ja hänen opaskoiransa Kemun mukaan. Oppaat Kiki ja Kemu ovat siskoja ja parhaita kaveruksia keskenään. Kemu on oppaan uransa aikana lentänyt jo kotimaan lentoja, joten positiivisista kokemuksista olisi hyötyä matkan suunnittelussa ja onnistuneessa toteutuksessa.

Ennen reissua alkoi koirien osalta asiakirjojen selvittäminen ja hankkiminen eri tahoilta. Koirien kannalta Norja on helppo matkakohde. Lento Helsingistä kestää vain puolitoista tuntia, eikä ekinokokkilääkitystä vaadita. Tarvitaan vain tunnistusmerkintä (mikrosiru), lemmikkieläinpassi ja voimassa oleva raivotautirokotus. Opaskoira pääsee lentokoneen matkustamoon, kun sillä on opaskoirakoulun kirjoittama todistus koulutuksesta.

Jos tätä lukiessasi inspiroidut matkustamaan yhdessä oppaasi kanssa, muistathan matkasuunnitelmaa tehdessäsi tarkistaa matkakohteen vaatimat asiakirjat ja rokotukset Ruokaviraston ja lentoyhtiön sivuilta. Viranomaisten vaatimukset voivat myös muuttua ajan myötä.

Opaskoira hoitoon vai matkalle mukaan?

Aika monta juttua tulee hoitaa etukäteen, kun matkustaa eläimen kanssa ulkomaille. Tulee mietittyä, miksi haluaa ja tarvitsee opaskoiran mukaan matkalle. Minulle opaskoiran mukaan ottaminen antaa itsevarmuutta liikkumiseen. Matkustamisen tuoma jännitys kohdistuu lähinnä huoleen, kestääkö koiran rakko matkan aian, ja eihän lähes 30-kiloinen koiruli pelästy koneen nousua tai laskua ja hypi syliin. Näitä hullutuksia huolehtiessa ei ehdi eikä jaksa jännittää niitä yleisimpiä aiheita, kuten kuinka paljon mokailen, kun en näe liikkua, ja tuijotetaanko minua sählätessäni portaissa opaskoiran kanssa. Varsinkin kun on kaksi opaskoirakkoa, meitä tuijotetaan varmasti – ihaillen ja koiriamme kunnioittaen. Voimme siis kulkea nenät pystyssä.

Opaskoirat mahdollistavat turvallisen liikkumisen myös itse kohteessa. Niiden opastamina tutustuimme moneen nähtävyyteen.

Suunnitelmissa oli lentää Norjaan Finnairilla. Paluustamme huolehtisi Norwegian. Saisimme siis kokemuksia kahdesta eri lentoyhtiöstä. Molempiin piti tarvittavat asiakirjat ilmoittaa erikseen.

Sovimme Maijan kanssa työnjaosta. Maijalle nakittuivat kansainväliset selvittelyt, kuten hotelliin ilmoittaminen opaskoirista ja Norwegianin lento Oslo-Helsinki sekä ilmoitus oppaistamme tälle lentoyhtiölle. Minä soittelin Finnairin esteettömään palvelunumeroon. Sieltä sain hyvää palvelua. Sähköpostiin kilahti linkki palvelupyyntölomakkeeseen, jolla pääsimme ilmoittamaan kaikki tarvittavat tiedot koiristamme. Asiakirjat lähetettiin liitetiedostoina sähköisesti. Otimme paperiset versiot varmuuden vuoksi mukaan.

Tässä vaiheessa on syytä kertoa, että mukaan lähti myös näkevä avustaja. Kaikkea ei sentään voi taitavien opaskoiriemme harteille sysätä. Avustajana ja yleisenä juoksupoikana tällä reissulla pestin otti vastaan mieheni Sami. Hän on jo monta seikkailua vienyt onnistuneesti läpi, vaikka mukana on ollut toisinaan useampikin näkövammainen.

Matkalle

Helsinki-Vantaan lentokentällä selvitimme turvatarkastukset kunnialla. Yhdessä opaskoiriemme kanssa menimme tarkastuksen läpi. Hienosti koirat antoivat henkilökunnan tutkia valjaat päällä. Yleensä koiriimme ei saa koskea työasut yllä, mutta nyt teimme poikkeuksen.

Portin 21 lähellä on kahvila, jonka terassialueella on koirille oma aitaus tarpeita varten. Koirulit kävivät aitausta nuuhkimassa ja tekivät sitten pissat sen ulkopuolelle, kun alue ei ollut tarpeeksi selkeästi rajattu. Hupsista! Jännitys purkautui nauruna.

Lento sujui hyvin. Henkilökunta kohteli meitä kuten muitakin matkustajia. Pääsimme ensimmäisinä koneeseen, joten paikat oli helppo löytää. Saimme koirat jalkojen eteen, ja siinä kohtaa ne taisivat nukahtaakin. Kemu nukkui koko lennon aian pienenä donitsin muotoisena sykkyränä.

Laskeutumisen alettua pieni pelko valtasi Kikin mielen. Se ponkaisi istumaan ja laski pään vieressäni istuvan Maijan polvelle. Katse oli yhtä isoa kysymysmerkkiä. Rauhoittelimme Kikiä, ja koneen laskeuduttua kiitoradalle koiran tärinäkin lakkasi.

Kohteessa

Oslo on todella kaunis vanha kaupunki hienoine nähtävyyksineen. Parin päivän aikana tutustuimme opaskoiriemme ja näkevän assarin avustuksella kaupungin julkisiin kulkuvälineisiin. Metro oli hyvin helppo ja nopea tapa matkustaaa. Söimme kauniissa linnamaisessa ravintolassa Stortorvets Gjaestgiverissa perinneruokia possun vatsaa ja merikrottia.  

Tutustuimme keskustassa sijaitsevaan 1600-luvulla rakennettuun tuomiokirkkoon ja sen ympäristöön. Torilla katsastimme The Tigerin, joka on pronssinen iso patsas. Seuraavana päivänä kävimme linnanpuistossa ja oopperatalossa. Haastavin paikka oli oopperatalon katto. Siellä käynnin olisi voinut jättää väliin, jos olisi tiedetty, miten vaikea se on jopa opaskoirille. Katolle kuljetaan valkoista marmoriväylää pitkin. Aurinko heijasti koko näkymän valkoiseksi, eikä pieniä askelmia pystynyt erottamaan. Esteettömyysasiat oli varmaan unohdettu suunnittelu- ja rakennusvaiheessa.

Tärkeintä oli kuitenkin opaskoiriemme väsyttäminen, ja siinä onnistuttiin. Illalla koirat pääsivät ansaitulle levolle hotellihuoneeseen. Oli matkan kohokohdan vuoro, Ed Sheeranin keikka Ullevaal Stadionilla. Siellä oli huikea määrä yleisöä, ja esiintyjä säväytti taidoillaan. Upea kokemus!

Jos paninitkin lentää…

Sitten koitti aika kotiinpaluun. Tällä kertaa lentoyhtiönä oli Norwegian. Jälleen koirat hoitivat työtehtävänsä moitteettomasti. Turvatarkastuksessa opaskoiria pyydettiin kävelemään yksin läpivalaisun läpi, ja niin ne tekivät työtä käskettyä.

Itse lentokapteeni kävi moikkaamassa meitä koneessa ennen lentoa. Henkilökunta oli innokkaina tarjoamassa vähän väliä vettä väsyneille oppaillemme. Kiki muisti jossain vaiheessa, että pitää täristä pelosta, mutta kun saimme lämpimät paninit, koira totesi mielessään, että jos noi paninitkin pystyy lentämään, niin myös Kiki pystyy tähän. Pieni pala sulanutta juustoa, ja siihen loppui tärinä ja pelot. Loppumatkan Kiki nukkui Kemun kanssa kaulat toisiinsa kietoutuneina saaden turvaa kollegasta.

Matka oli onnistunut, päällimmäisenä kiitollisuus oppaitamme kohtaan. Mitähän haaveita sitä keksisi seuraavaksi?

Alkuperäinen artikkeli on julkaistu Valjaissa-lehdessä 3/2025.