Kuulonäkövammaisia on aina ollut siellä, missä näkövammaisia tai viittomakielisiäkin: opiskelemassa Arlainstituutissa ja mukana tapahtumissa. 1960-luvulla Suomessa alettiin kuurosokeita kartoittaa, ja silloinen Sokeain Keskusliitto päätti ottaa pienen vähemmistön huolehtiakseen. Vuonna 1968 järjestettiin ensimmäiset kuurosokeiden omat viikonloppuleirit ja 1969 palkattiin kuurosokeille oma huoltosihteeri. Hän oli Inger Lindgren, joka osaltaan vaikutti vahvasti siihen, että Suomen Kuurosokeat ry perustettiin vuonna 1971.
Kuurosokeiden omat kurssit ja leirit osoittivat, miten valtava kokemus jokaiselle oli päästä samanlaisten ihmisten pariin. Onhan edelleenkin totta, että näkövammaisten tapahtumissa ei aina huomioida yhden henkilön kuulovammaa ja toisaalta kuurojen tapahtumissa yhden tarvetta opastukseen ja kädestä käteen viittomiseen. Kun ryhmän kaikilla osallistujilla on kuulo- ja näkövamma, sitä ei voi olla huomioimatta. On myös voimaannuttava kokemus kuulua välillä enemmistöön, olla ihan kuin kaikki muutkin.
Kutsumme itseämme helposti kuurosokeiksi, vaikka täysin kuurosokeita on vähän. Monella meistä on etenevä kuulo- ja näkövamma. Yleisin syy on perinnöllinen Usherin syndrooma, josta tunnetaan kolme eri sairaustyyppiä.
Keskenämme emme diagnoosien perään kysele, vaan saatamme tiedustella: ”Kuuletko sinä pimeässä?” Hämäräsokeus alkaa nimittäin monella jo varhain, ja silloin on vaikea lukea huulilta. Sisäkorvaistute voi tuoda jopa niin hyvän kuulon, ettei tuntematon välttämättä huomaa kuulovammaa olevankaan.
Sisäkorvaistutteella pystyy juttelemaan pimeässä puheella ainakin siihen asti, kun menee vaikka saunaan. Sinnehän ei prosessorit päässä mennä, ja sitten ollaan kaikki taktiilisti viittomakielellä kommunikoivia – paitsi jos ei osaa viittomakieltä tai viitottua puhetta. No, osaa kumminkin aakkoset, ja voidaan kirjoittaa kaverin kämmeneen suuraakkosilla. Paljon käytämme myös erilaisia kosketusviestejä, ja läheiset ystävät tai kumppanit ovat kehittäneet ihan omia viestintätapoja, jotka eivät muille avaudu.
Meidän tapahtumissamme aina joku näkee jotakin ja joku kuulee jotakin. Joku osaa puhua ja viittoa ja tulkkaa tarvittaessa. Yhteisöömme kuuluu hyvin läheinen ammattikunta viittomakielen tulkit. Kuurosokeille tulkkaus on paljon muutakin kuin kielen kääntämistä. Se on kokonaisen kulttuurin kääntämistä, turvallista ja luotettavaa opastusta ja innovatiivista kuvailua.
Meillä on kaikilla viittomanimi. On tavallista, että kun kuurosokea saapuu tulkin kanssa johonkin tapahtumaan, hän kysyy, keitä paikalla on. Vain tutut tulkit tietävät kaikkien läsnäolijoiden viittomanimet tai ylipäätään mitkään nimet. Monet heistä tuntevat asiakkaansakin niin hyvin, että tietävät, kenet hän todella toivoisi tapaavansa.
Tuntemattoman tulkin kanssa voi tulla tilanne, että kuurosokea jää vaille hänelle tärkeää tietoa niin ihmisistä, ympäristöstä kuin käsiteltävistä asioistakin. Yhteisöllemme on monella tapaa eduksi se, että kuurosokeiden tulkkaukseen erikoistuva tulkki pääsee jo opiskeluaikana mukaan tapahtumiimme.
Kuurosokeiden Toimintakeskus Tampereen Hervannassa on monipuolinen paikka. Siellä yhdistyy rakennetun ympäristön esteettömyys ja yksilöllinen tiedon saavutettavuus. Keskuksessa on palveluasumista, tavallista vuokra-asumista, kuntoutusta ja monenlaista ryhmätoimintaa. Työntekijämme ovat kuuroja, kuulonäkövammaisia, kuulevia ja näkeviä.
Jos Marsista tulee joskus alien, toivottavasti hän laskeutuu juuri tänne! Elämme keskellä moninaista kommunikaatiokulttuuria, missä harjaantuu nopeasti huomaamaan kullekin sopivia ja sujuvia kommunikaatiomenetelmiä.
Fakta
Suomen Kuurojen liiton mukaan Suomessa on noin 10 000–14 000 viittomakielentaitoista henkilöä, joista noin 4 000–5 000 on kuuroja. Suomessa on 55 000 näkövammaista, joista 74 % on heikkonäköisiä ja 22 % sokeita. Henkilöitä, joilla on muusta kuin ikääntymisestä johtuva etenevä kuulonäkövamma, arvioisin olevan noin 600.